Salailun taidetta

Kun oivaltaa olevansa päihderiippuvainen, on häpeä sietämättömän suuri. Valehtelu ja tarve salailuun iskevät oitis, koska totuus olisi aivan liian häpeällinen paljastuakseen. Riippuvainen on valmis tekemään mitä tahansa kieltääkseen sairautensa todellisen tilan.

Olen laittanut vanhan balettisäärystimen siideripullon suojaksi, jotta se ei kiinnittäisi huomiota bussissa sekä valinnut tumman urheilupullon, jotta punaviini ei paistaisi tummuudellaan sen pinnan läpi. Olen pehmustanut kilisevää pussin sisältöä kaulahuivilla ja juonut valkoviiniä Muumi-mukista uskoakseni itse sen olevan tuorepuristettua omenamehua. Olen myös nerokkaasti vienyt tyhjät pullot jätesäkissä roskikseen, koska silloin tyhjiä pulloja palautettavaksi kauppaan ei ole niin paljoa. Pari kivennäisvesipulloa voi palauttaa muodon vuoksi.

Lähikaupan kassaa ei kiinnosta se, että ostatko lonkeron maanantaiaamuna itsellesi vai jollekin toiselle. On siis aivan turhaa selittää ostosten tulevan ihmeelliselle mummolle, joka eläkepäivien kunniaksi saattaa maanantaisin juoda yhden lonkeron ja on pistänyt sinut kauppaan hakemaan sitä kello yhdeksän. Ja yhtäkkiä mummo haluaa toisen. Ja kolmatta hakiessa sinun on otettava yksi itsellesikin, koska mummo vaatii.

Suuri huijauskupla on päihderiippuvaisen arkea. Pahiten hän huijaa itseään ja valitettavan usein alkaa uskoa omia huijauksiaan. Pääsy takaisin rehellisyyteen vaikeutuu päivä päivältä, vuosi vuodelta. Vähitellen tuntuu, että paluuta ei enää ole, koska matka olisi liian pitkä.

Osa toipumista on tämän tragikomedian myöntäminen itselleen. Samanaikaisesti se itkettää ja naurattaa. Miksi minulle ei tarjoilla, vaikka mitään en ole ottanut?