Kaipaan sinua, tulethan pian takaisin

Syvimmässä häpeän kuopassa minun teki mieli juosta karkuun. Juosta niin pitkälle, että vain katoaisin ja tuska loppuisi. Meni vuosia ennen kuin oivalsin, että tuskaa helpottaa juomisen jatkaminen ja rauhoittavat lääkkeet, mutta niiden avulla vain vauhditin sairauteni etenemistä.

Lapsena taistelin häpeää vastaan mielikuvituksen avulla. Loin kuvitelman elämästäni, siitä minkälainen pikkutyttö minä olisin. Siihen mielikuvaan ei kuulunut valvotut yöt isän juomisen takia. Elin suurta roolileikkiä koulussa ja harrastuksissa eikä lapsenomaiselle leikille jäänyt enää tilaa.

Kaiken katkaisi minun kohdallani tieto. Tieto sekä ymmärrys siitä minkälainen sairaus päihderiippuvuus on. Havahtuminen siihen, että sekä minä että isä olimme olemassa aitoina persooninamme sairauden takana ja nuo valloittavat persoonat ansaitsivat elää ihan tavallista arkea.

Minulla on ollut pitkä matka oppia rakastamaan itseäni. En aluksi edes tiennyt kuka minä olen. Olin valehdellut kahdessa kerroksessa; ensin läheisenä ja sitten itse päihderiippuvaisena. Parikymppisenä muistan ajatelleeni, että olen tosi hyvä tyyppi ja unelmapuoliso, mutta en ajatellut niin enää. Olin nyt epäonnistuja ja kelkasta pudonnut luuseri omasta mielestäni.

Onneksi minulla oli häpeä. Vaikka se on ahdistavin tunne mitä tiedän, niin se kaikessa voimakkuudessaan herätti minut, halusin siitä eroon. Kun sain kanavoitua sen voiman toipumiseen, niin kova kuori pinnaltani alkoi murtua myrskyn lailla. Uskon kuitenkin, että kenenkään häpeäntunnetta ei tarvitse toisen ihmisen vahvistaa tässä prosessissa, sillä liian voimakkaana se musertaa ihmisen alleen ennen aikojaan. Tiedän, että henkilökohtainen häpeä on jo riittävän suuri.

Miten sitten voimme auttaa häpeän kanssa kamppailevaa läheistämme kääntämään sen voimavaraksi? Minun vastaukseni on armollisuus. Sairauden jatkumisen mahdollistaminen ei ole rakkautta, mutta muistuttaminen siitä arvokkaasta persoonasta kuoren alla on. Voisitko sanoa ”Kaipaan sinua, tulethan pian takaisin”?